Patti Lupone: A Memoir

Olen ollut passiivisesti kiinnostunut lukemaan teatteridiiva Patti LuPonen elämäkerran siitä lähtien kun se ilmestyi vuonna 2010. Mainittiinhan se sentään silloisessa lempisarjassani Gleessäkin! LuPone oli minulle tuttu nimi vierailustaan Will & Grace –tv-sarjassa sekä ylipitkästä Tony-puheestaan että raivokohtauksestaan kuvia räpsineelle katsojalle Gypsy-musikaalin esityksen aikana. Kaikesta tästä voi päätellä, että hän on siis mielipiteitä jakava henkilö. Itse en pitkään tiennyt kumpaa mieltä olin hänestä, mutta kai draamaa-arvostavana henkilönä kallistun LuPonen fanien joukkoon.

Mikä kirjaan tarttumisessa on sitten viivästyttänyt? No, niinkin kamalan suuri vaiva kuin Amazonista tilaaminen. Mikä sitten sai tämän laiskamadon viimein luovuttamaan luottotietonsa? No, näiden vuosien varrella aina välillä törmään LuPonen haastatteluihin, joissa viitataan sensaatiomaisiin yksityiskohtiin hänen urastaan, joista en kuitenkaan löydä uteliaisuuttani tyrehdyttävää määrää tietoa googlettamalla, tai väittämiin, joita LuPone vain heittää ilmoille faktoina ilman, että selventää enemmän. Tällaisia tapahtumia ovat mm. hänen potkunsa musikaalista Sunset Boulevard ja väittämiä esimerkiksi ”Andrew Lloyd Webber vihaa naisia”. Molemmista herää vain kysymyksiä: mitä, miksi? Kirjasta toivoin viimein saavani tyhjentävät selvennykset näihin ja muihin kysymyksiin. Ja pakkohan Broadway-diivan elämästä lukemisen olla kiinnostavaa! Vai onko?

Kirja alkaa LuPonen lapsuudenmuistoista ja katsauksesta perhehistoriaan. Käy ilmi, että hänen isoisänsä murhattiin ja isoäidillä oli jollain tapaa sormensa pelissä. Enempää LuPone ei ikävä kyllä pysty kertomaan asiasta. Tämä on ensimmäinen pettymys hienolla pohjustuksella mehevältä vaikuttavaan tarinaan, joka loppujen lopuksi jättää kylmäksi.

LuPone jatkaa kertomalla koulutuksestaan Juliardin draamalinjan ensimmäisellä vuosikurssilla. Hän vakuuttaa päässeensä opiskelemaan puolivahingossa ja vastentahtoisesti. Kirjassa on jatkuvasti läsnä tämä sävy, jolla LuPone kertoo olevansa niin hyvä ammatissaan – se pitääkö tätä itsekehuna vai itsevarmuutena riippuu ihan lukijasta itsestään.

Luin kuumeisesti tarinat LuPonen uran alkuvaiheesta, jotta pääsisin ensimmäiseen mehukkaana pitämääni osioon eli hänen aikaansa Evitana. Ehkä vihdoin saisin vastauksia. Heti Evita-luvun toisella sivulla LuPone kertookin, miksi Andrew Lloyd Webber hänen mukaansa vihaa naisia. Koska Evitan kappaleet ovat niin korkeita, että ne ovat vaikeita laulaa. (s. 105). Voi pyhä sylvi. En ole koskaan tavannut herraa, mutta voisin vaikka hänen teostensa naishahmojen perusteella saada paremman argumentin aikaiseksi. Jos aikoo heitellä tuollaista väitettä ilmoille, perustelujen luulisi olevan hieman parempia.

LuPone jatkaa tarinointia siitä kuinka kurja kokemus Evitan esittäminen oli. Lloyd Webberin julkisuudenhakuisuus oli rankkaa, rooli oli vaikea laulaa, ensemble oli vihamielinen ja kriitikot antoivat huonoja arvioita. Itse Eva Perónkin palasi kummittelemaan! Roolissaan LuPone viihtyi vasta mennessään paikkaamaan sairastunutta näyttelijää Australian produktioon. Mutta saihan hän sentään Tony palkinnon – niistä kriitikoista huolimatta. Mitä kriitikkoihin tulee, LuPonesta jää hieman katkera vaikutelma. Hän vaikuttaa muistavan kaikki huonot arvionsa (joita hän ei koskaan omasta mielestään ansainnut) ja jopa lainaa niitä kirjassaan. Samalla hän kritisoi Lloyd Webberiä siitä, että hän välittää liikaa siitä mitä kriitikoilla on sanottavaa. Olisi mielenkiintoista tietää tajuaako LuPone itse kuinka usein hän on ristiriidassa itsensä kanssa?

LuPonen uran käsittelyn lisäksi kirjassa mainitaan jatkuvasti hänen pettymyksensä rakkauselämässä. Suhteissakaan mikään ei koskaan vaikuta olevan LuPonen omaa syytä. Kuinka hänen poikaystävänsä kehtaavatkin jättää hänet, kun hän on useiden kuukausien komennuksella toisella puolen Atlanttia? Onneksi Se Oikea löytyy lopulta eikä ylisanoja säästellä. Henkilökohtaisesti minua ei juuri kiinnosta. Missä viipyvät ne mehukkaat törkytarinat, joita niin odotin?

Toinen erityisellä mielenkiinnollani odottamani luku oli LuPonen taipaleesta Sunset Boulevard –musikaalissa. Molemmat luvut Evita-musikaalista LuPone kritisoi Lloyd Webberin tapaa hoitaa produktioitaan; sitä kuinka niitä ei saisi pyöriä useampaa samaan aikaan (koska sittenhän häntä voidaan vertailla johonkin toiseen näyttelijään ja se ei ole kivaa!) ja hänellä pääosanesittäjänä pitäisi olla yksityisoikeus levyttää musikaalien kappaleita eikä produktiota saisi missään nimessä promota esimerkiksi jonkun tunnetun laulajan, kuten Barbra Streisandin, levytyksillä. Jos hän kerran oli selkeästi jo tietoinen Lloyd Webberin toimintatavoista, eikä pitänyt niistä, miksi hän suostui lähtemään mukaan toiseenkin produktioon? Tällaisesta kritiikistä ei voi olla ajattelematta, että vaikka LuPone on ollut mukana showbisneksessä pitkän, pitkän ajan, hän ei selkeästikään oikein ymmärrä sen bisnespuolta. Hän puolustaa kynsin ja hampain teatterin taiteellista puolta, mikä on myös hyvä asia, mutta totuus on, että uudet, isot Broadway produktiot vaativat rahaa ja, jotta sijoitus ei menisi hukkaan, täytyy tehdä paljon promootiotyötä katsojien houkuttelemiseksi. Sitä tehdessä yhden diivan tunteet eivät välttämättä ole suurin huolen aihe.

LuPone musikaalissa Sunset Boulevard

Kieltämättä LuPonen työsarka Sunset Boulevardin Lontoon alkuperäisproduktiossa kuulosti suurelta. Sopimuksista ei pidetty kiinni (tämä valituksenaihe toistuu myös, olisiko aika vaihtaa agenttia?), kritiikkiä satoi niskaan kaikkialta ja huhumylly pyöri siitä kuka esittäisi roolin Broadwayllä. Farssi päättyy LuPonen potkuihin, mihin hän reagoi pistämällä pukuhuoneensa palasiksi. Hän loukkaantui verisesti Lloyd Webberin päätöksestä antaa Norman rooli Broadway-produktiossa Glenn Closelle hänen sijaansa. Hän referoi Lloyd Webberin hänelle lähettämiä selityskirjeitä sillä asenteella, että ne ovat täysin idioottimaisia (s. 239). Itse päädyin ihmetyksekseni olemaan Lloyd Webberin puolella. Ehkä mies vähän nössösti yritti välttää täyttä vastuunottamista roolituspäätöksestään, mutta samalla se oli hyvin perusteltu. Close oli tunnettu elokuvanäyttelijä ja saanut erittäin hyviä arvioita kriitikoilta samanaikaisessa Los Angelesin produktiossa musikaalista. Bisnesmielessä päätös on ymmärrettävä. Mutta LuPone ei ajattele näin. Hänen mielestään sovittu on sovittu ja mieltä ei saa muuttaa, vaikka toinen vaihtoehto näyttäisi selkeästi toimivan paremmin. Jälleen kerran katkeruus paistaa läpi. Hän mainitsee mm. useamman kerran kuinka Close ei koskaan lähettänyt hänelle mitään pahoittelukirjettä. Draamaa.

Kirja päättyy LuPonen kokemuksiin Gypsy-musikaalista. Tällä kertaa haukkumisen aiheita ei yllättäen löydykään vaan kaikki on upeaa. Mukaan lähti myös viimein toinen Tony-palkinto – LuPone ei ole aikaisemmin unohtanut mainita kuinka häneltä vietiin käsistä kyseinen pysti vuosina 1988 ja 2006. Välikohtausta kuvia ottaneen katsojan kanssa LuPone ei mainitse lainkaan. Ehkä hän halusi pitää Gypsyä käsittelevät luvut täysin positiivisina, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää, mutta toisaalta me lukijat vaadimme yksityiskohtia! Ei saa koko ajan pihdata!

LuPone musikaalissa Gypsy

Kaiken tämän lisäksi LuPonen elämänkerrassa on juttua tähden lukuisista muista teatteri-, elokuva- ja televisiotöistä. Hän nimeää henkilöitä niin hyvässä kuin pahassa. Siitä onko jokin tietty alan ihminen kusipää vai kullannuppu tarjotaan joka tapauksessa yhtä vähän perusteluja, mikä on valitettavaa. Olisihan nyt kirjassa kerrankin tilaa perustella oikein kunnolla! Tai ehkä niitä perusteita ei mutututumaa enemmän löydykään. En olisi siitä lainkaan yllättynyt. Usein nimiä vain heitetään ilmalle pitkänä nauhana ilmeisesti olettaen, että lukija tietää niiden perusteella jotain. Tai sitten ei.

Hakemieni juorujen puutteen lisäksi olin pettynyt kirjan kirjoitustyyliin. LuPonen oma ääni on selkeästi mukana koko ajan, mutta haamukirjoittajan Digby Diehlin olisi toivonut ammattikirjoittajana tuovan lisää jäsentelyä ja selkeyttä kokonaisuuteen, ettei se vaikuttaisi niin paljon jonkun ihmisen jaarittelevalta tarinalta. Näistä syistä Patti LuPonen muistelmat olivat minulle kokonaisuutena pettymys, joskin samalla nopea ja informatiivinen lukukokemus. Kirjan parasta antia oli alkupään luku LuPonen kokemuksesta The Baker’s Wife –musikaalin kehitysvaiheista ja lopullisesta epäonnistumisesta. Se tarjosi näkökulmaa siihen, miksi jotkut produktiot eivät vain lähde toimimaan. Jos olet kiinnostunut lukemaan tämän kirjan itse, voin lainata omaani, ettei sinunkin tarvitse vaivautua Amazoniin.

Vielä ihan viimeiseksi eräs pieni katkelma kirjasta, joka oli minun mielestäni hauska (s. 302):

[Joel Schumacher] then told us a story about the making of the movie [The] Phantom of the Opera. According to Joel, at one point during the casting process Andrew Lloyd Webber suggested that I should play Carlotta.“But Andrew,” Joel explained patiently, “she doesn’t talk to you.”“Oh yes”, Andrew replied. “There is that.”

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että LuPone olisi ollut herkullinen valinta Carlottaksi.

Lähteet:

Patti Lupone & Digby Diehl. 2010. Patti LuPone: A Memoir. New York: Random House Inc.

Kuvat: http://www.pattilupone.net/